“Luovuttaminen ei ole vaihtoehto.”
1.10.2014 15:19 Uutiset / Jaoston pääsivusto

"Luovuttaminen ei ole vaihtoehto"

Neljä vuotta sitten ottelutilanteessa vakavasti loukkaantuneen silloisen Haukkojen C-junnupelaaja Henri Ihanderin Facebook-päivitys herättää tunteita ja kunnioitusta sosiaalisessa mediassa.

Näin Henkka kirjoittaa:

9.9.2010

Syyskuun 9. päivä vuonna 2010. Sen piti olla tavallinen torstaipäivä, joka lopulta kuitenkin muutti koko elämäni. Olin tavallinen 15-vuotiasjuuri peruskoulun yhdeksännen luokan aloittanut nuori. 

Heräsin aamulla klo 7 ja lähdin ajamaan mopollani kohti koulua ja klo 8:15 alkavaa ruotsintuntia. Koulupäiväni päättyi klo 15 biologiantuntiin ja ajoin innoissani takaisin kotiin. Se jäi viimeiseksi kerraksi moponi selässä. Kotona aloin valmistautua illalla edessä olevaan lätkämatsiin. Söin kanapastat ja venyttelin olohuoneessa sinimusta Eastonin collegepuku päällä. Sitten isäni tuli hakemaan ja oli aika lähteä Järvenpäästä kohti Porvoon jäähallia.

Kun olimme joukkueen kanssa asettuneet pukuhuoneeseen ja kerääntyneet koolle, johdin joukkueen kapteenin ominaisuudessa alkuverryttelylle. Juoksimme lenkin, potkimme jalkapalloa ja venyttelimme. Sitten oli aika itse ottelun. Ensimmäisen erän loppupuolella johdimme ottelua 1-0, kun minua taklattiin kyynärpäällä leukaan, vaikka kypärässä ristikko olikin. Suustani tuli verta, joten lähdin pukuhuoneeseen katsomaan tilanteen. Erätauolla tapahtuneesta suivaantuneena ja voitontahtoisen luonteen saattelemana päätin, että lopetan ottelun seuraavassa erässä tekemällä niin monta maalia, että peli on yksinkertaisesti ohi. Lopulta kirjaimellisesti lopetin ottelun, mutta en maalien muodossa.

Muistan kuinka luistelin kaukalon toisesta päästä asti ja olin hakemassa kiekkoa kulmauksesta, kunnes juuri ennen laitaa luistimeni tökkäsi jäässä olleeseen kuoppaan ja kaaduin polvilleni. Ehdin vielä nopeasti nähdä laidan ja sitten rysähti. Törmäsin pää edellä laitaan ja muistan kuinka päässäni kuului vain pitkä piippaus ja silmissäni näkyi vain mustaa. Tätä kesti muutaman sekunnin. Kun silmäni aukesivat makasin jäässä vatsallani. Ensimmäisenä näin valotaulun 2.erä, peliaika 7:39 ja tilanne 1-0. Sitten joukkuetoverini tulivat viereeni, näin heidän kauhistuneet ilmeensä. En tuntenut mitään muuta kuin kasvoni, minulla ei ollut kipuja ja vaikka kuinka yritin nousta ylös, sain liikutettua vain suutani. Muistan kuinka huusin kaikki mahdolliset kirosanat viereeni tulleiden vanhempieni rauhoitellessa. Pelonsekaisin tuntein ja epätietoisuuden vallassa tyydyin odottamaan ambulanssia. Päässäni pyöri kysymykset, mitä tapahtui? ja miksi en voi liikkua?

Ambulanssimiehet riisuivat kaikki mahdolliset varusteet yltäni, mitä vain pystyi. En tuntenut mitään, kun hanska otettiin kädestäni tai luistin jalastani. Muistan kuinka seurasin pelokkaana sydänkäyrääni koko matkan Porvoosta Töölöön. Sairaalassa menetin hermoni, kun lääkäri kysyi noin kahdennenkymmenennen kerran pystyinkö liikuttamaan varpaita, vastasin ”Luuletko sä vittu, että mä makaisin tässä paikallaan, jos mulla joku liikkuis! ”. Siihen loppui kysymykset. Odottaessani tietoa kuvauksista sanoin äitille ”Sun pitää ilmottaa kouluun etten tuu huomenna tekee sitä koetta”. Äitiltä pääsi kyynel ja hän vastasi, että tässä on nyt vähän tärkeämpiäkin asioita. En ymmärtänyt tilanteen vakavuutta. Kolmen röntgenkuvauksen ja yhden magneetin jälkeen lääkäri tuli kertomaan, että yksi kaularangan nikama on mennyt kahtia ja toinen puoli painaa selkäytimeen. Sain selkäydinvamman ja neliraajahalvauksen.

Kaularankani oli vääntynyt niin pahaan virheasentoon, että se piti suoristaa ennen leikkausta. Minut vietiin leikkaussaliin, jossa lääkäri laittoi paikallispuudutuksen neljään kohtaan päässäni ja teki sitten veitsellä kalloon asti ulottuvat reiät. En tuntenut mitään. Muistan kuinka pääni yläpuolelle asetettiin metallinen kehikko, joka ruuvattiin käytännössä kiinni päähäni. Muistan viiltävän pääkivun, kun ruuveja kiristettiin ja ne painoivat kalloani. Parhaimmillaan metallikehikosta roikkui yli seitsemän kilon painosta punnuksia, joiden avulla kaularankani saatiin suoristettua. Sitten oli vuorossa itse toimenpide.

Muistan kuinka minua lähdettiin viemään odotustilasta kohti leikkaussalia ja kuinka vanhempani joutuivat jäämään sinne. Pelkäsin, etten näe heitä enää. Kun pääsimme leikkaussaliin minulle kerrottiin, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Sitten kasvoilleni laskettiin maski ja hoitaja sanoi ”Hengitä vaan ihan rauhassa”. Se on viimeinen muistikuvani yhdessä kuolemanpelon kanssa tästä vuorokaudesta.
?
Pahin mahdollinen ennusteeni oli, että olisin loppuelämäni hengityskoneessa ja, että raajojeni liikkuminen olisi olematonta. Olin hengityskoneessa lopulta kaksi päivää. Nyt neljä vuotta myöhemmin käteni toimivat lähtötilanteeseen nähden melko hyvin ja pystyn liikkumaan melko itsenäisesti, vaikka tarvitsenkin lähes kaikessa apua enemmän tai vähemmän.

Noin vuosi halvaantumiseni jälkeen ajattelin tämän jäässä olleen kuopan ottaneen minulta liikuntakyvyn, itsenäisyyden, onnellisuuden sekä hetkellisesti alussa jopa elämänhalun. Sen lisäksi se vei onnellisuuden ystäviltäni ja perheeltäni. Se vei joukkueelta myös kapteenin. Mitä se sitten antoi? Surua. Ei muuta. Nyt päivälleen neljä vuotta sitten tapahtunut ei koskaan unohdu, mutta tämä kuoppa jäässä on muuttanut elämääni yhtä paljon kuin minua itseäni. Nyt ajattelen, että se kuoppa on ottanut minulta liikuntakyvyn ja itsenäisyyden, mutta tarvitsenko niitä ollakseni onnellinen? En. Onnellisuus tehdään itse tekemällä asioita, joista tulee onnelliseksi, eikä sillä ole merkitystä tarvitseeko niiden toteuttamiseen apua vai ei. Mitä se kuoppa sitten on antanut? Olen oppinut arvostamaan pieniä asioita arjessa, oppinut pitämään erilaisuutta rikkautena, alkanut miettimään asioita eri näkökulmista, tutustunut moniin kymmeniin hienoihin ihmisiin, joihin en muuten olisi tutustunut ja oppinut olemaan mahdollisimman positiivinen, vaikka aina ei ole helppoa. Tottakai olisin mieluummin terve, mutta halvaus tai pyörätuoli ei rajoita sitä, etteikö elämä voisi olla hyvä. Se on vain haasteellisempi.

Minulle tulee jatkuvasti uusia vastoinkäymisiä, kuten kaikille meistä. Olen kuitenkin oppinut löytämään asioista aina niitä valoisia puolia ja tärkeintä on muistaa ettei luovuttaminen ole vaihtoehto, koska kyllä se aurinko joskus paistaa risukasaankin. Ennemmin tai myöhemmin. Neljän vuoden matka on ollut pitkä ja uuvuttava, mutta samalla myös palkitseva. Nyt ollaan jo voiton puolella ja tätä ottelua ei enää hävitä.

Kirjoitin tämän, koska asia on minulle ajankohtainen vuosipäivän takia ja koska monikaan ei tiedä tapahtuman kaikkia faktoja, joten siinäpä niitä nyt olisi.
TÄTÄ SAA JAKAA, JOS JOKU KOKEE HALUAVANSA TEHDÄ NIIN 

Henkan teksti Facebookissa.

 

Henkka on nimetty Haukkojen ainaisjäseneksi nro 1. Seura on tukenut häntä mm. järjestämällä hyväntekeväisyysottelun yhdessä HIFK:n ja Pietarinkadun Oilersin kanssa Järvenpään jäähallissa ja jatkaa edelleen sisukkaan pelimiehen kuntoutumisen ja koulutuksen tukemista vuosittain.


   
Lisää uutisia
Jääurheiluseura Haukat
«  Kesäkuu   »
Kategoriat